Viime päivinä on puhuttu paljon väestönkasvusta, tai paremminkin sen puutteesta.
No tottahan se on, ettei Suomen syntyvyysluvuissa (1,25) ole paljon hurraamista, mutta tästä kauheasta kalabaliikista johtuen intouduin katsomaan oman alueemme lukuja hieman tarkemmin ja sukelsin ah, aina niin kaamean Tilastokeskuksen syövereihin. Kaamean siksi, etteivät minun ja Tilastokeskuksen logiikat sovi yhteen. Ei vaikka rautalangasta väännettäisiin. Jotain olen kuitenkin vuosien varrella oppinut, ja kuntiemme syntyvyysluvut oli aika helppo kaivaa esiin.
Puhun nyt luonnollisesta väestönlisäyksestä, mikä tarkoittaa lukua joka syntyy elävänä syntyneiden ja kuolleiden erotuksesta. Mielestäni tilanteemme ei tässä suhteessa ole ihan mahdoton.
Jos lasketaan Haapajärvi, Kärsämäki ja Reisjärvi yhteen, vuonna 2020 alueemme luonnollinen väestönlisäys on ollut -6, vuonna 2021 -6, 2022 -14 ja viime vuonna -11. Kun kuntia katsoo yksittäin, parhaiten tästä porukasta on selvinnyt Reisjärvi, luvuin 0, 0, -4 ja -1. Haapajärven vastaavat luvut ovat -3, -5, -7 ja -6, Kärsämäen -3, -1, -3 ja -4.
Miksi luvut ovat miinusmerkkisiä? Yle:n verkkosivuillaan julkaisemassa jutussa ”Kartta paljastaa, kuinka hälyttävän vähän Suomessa syntyy lapsia” Väestöliiton johtava tutkija Venla Berg sanoo, että ihmisten hedelmällisyystietoisuutta pitäisi tukea, samoin opiskelun ja lastensaannin yhdistämistä. Eniten minulla kalahtaa korvaan, kun hän pohtii ihmisten ajattelun muokkaamista siihen suuntaan, että koko elämän ei tarvitse olla valmis ennen kuin lapset voi tulla, vaan lapset ovat osa elämää. Juuri tätä minä olen höpöttänyt kaikille, jotka suinkin ovat jaksaneet kuunnella jo useiden vuosien ajan. En tiedä mistä me olemme sellaisen ajatuksen edes kehittäneet, että nuorena vanhemmaksi tuleminen on jotenkin väärin. Ei ole, se on maailman luonnollisin asia.
En toki kannusta ketään niihin surullisen kuuluisiin synnytystalkoisiin saati teiniäitiyteen tai -isyyteen, mutta silti, minusta kolmekymppinen ei ole enää nuori, vaan kovastikin jo aikuinen.
Olen pitkälti myös sitä mieltä, että Suomi on yksi lapsivastaisimmista maista. Lapset eivät saa kuulua, näkyä tai haista, jotta ne eivät häiritsisi muita ihmisiä. Jos lapsi kiukuttelee vaikkapa kaupassa, muut ympärillä olevat tuomitsevat sekä lapsen että tämän vanhemman epäonnistujaksi ja näyttävät sen ilmeillään ja eleillään. Jotkut jopa ääneen sanomalla. Todella ikävää ja ymmärtämätöntä käytöstä, siis niiltä silmien pyörittelijoiltä. Tästä maailmasta ei löydy ihmistä, jota ei joskus suututtaisi ja juuri sen tunteen käsittelyä lapset vasta opettelevat. Meidän tulisi kunnioittaa toinen toisiamme ja se tarkoittaa myös lapsia ja heidän vanhempiaan.
Toisaalta”täydellisen” vanhemmuuden vaatimuksetkin ovat kovia. Ne me vanhemmat luomme ihan itse omien korviemme välissä. Sosiaalinen media suoltaa koko ajan siloteltua ihannekuvaa milloin kenenkin perheestä: ”Leipasimme juuri Sirkku-Liisan kanssa yhdessä nämä ihanat korvapuustit, eiks oo söpöjä? Seuraavaksi lähdemme Sirkku-Liisan karatekerhoon, minkä jälkeen juomme yhdessä itsetehdyt, huipputerveelliset smoothiet. Sitten saunan kautta nukkumaan ja uni maittaa”. Moni uupuu jo pelkkään ajatukseen, että lapsen kanssa pitäisi tehdä joka päivä kaikki mahdollinen – täydellisesti.
No, ei tarvi. Tavallinen arki maustettuna rakkaudella ja rajoilla riittää mainiosti.
