Muistatteko vielä tuon vanhan lorun, joka opetettiin lapsille ennen laajalti? Ainakin tyttölapsille.
Vaikka loru on ikivanha, se pitää edelleen paikkansa, sillä ainakin minun korviani on kuumottanut ja selkäpiitä karminut Yhdysvaltojen presidenttipeliä katsellessa.
Poliittisesti kantaa ottamatta; kilpakumppanin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin meneminen ei sovi yhdellekään korkeassa asemassa olevalle ihmiselle – ei se kyllä sovi tavalliselle tien tallaajallekaan. Kyllä ihmisillä pitää jonkinlaiset tavat olla. Selitykseksi ei riitä, että näin meillä on aina toimittu, ei missään nimessä.
Ajatellaanpa vaikka yhteiskunnassamme alati kasvavaa väkivaltaa ja pahoinvointia. Auktoriteetin tai esikuvan huono käytös on selvä merkki siitä, että muutkin saavat puhua mitä sylki suuhun tuo ja tehdä mitä mieleen juolahtaa, mikä puolestaan johtaa yleisen moraalin heikkenemiseen. Missä on toisen ihmisen kunnioitus, elämän ja erilaisuuden kunnioitus? Kuulostaa kliseeltä, mutta kyllä johtavan henkilön on näytettävä muille esimerkkiä.
Tämä ei tarkoita missään tapauksessa sitä, että asioista ei saisi olla eri mieltä. Saa ja pitääkin olla, mutta sivistyneesti. Oma näkökanta on voitava perustella, eikä toisen erilaisesta mielipiteestä pidä suuttua. Kaikenlainen kiihkomielisyys saa minut aina ihmettelemään, miksi joku ottaa jonkin asian niin tosissaan?
Vaikka mikä minä olen tästä puhumaan, minähän puhisen ja puhkun välillä kuin vanha painekattila, kun jokin asia suututtaa.
Yleensä tunnekuohuni johtuu epäreilusta ja epäkunnioittavasta kohtelusta, vehkeilystä ja siitä, miten monet ihmiset vain katsovat epäoikeudenmukaisuuksia vierestä. Mielestäni meidän kaikkien tehtävä on puuttua vääryyksiin ja tehdä maailmasta hippusen parempi paikka toisillemme.
